Ajatuksia kristityn miehen elämästä ja vähän muutakin

Kun nyt on alkanut jonkilainen kesä, niin meikäläinen liikkuu moottoripyörällä. Tiellä vastaan tulee jos jonkinlaista ajoneuvoa. On mielenkiintoista seurata minkälaisilla kulkineilla ihmiset liikkuvat. Myös julkiset kulkuneuvot joko nopeuttavat tai vastaavasti hidastavat matkantekoa… Ja niistähän on kirjoitettu monte biisiä.. Mieleen tulee ainakin eräästä vanhasta autonromusta kertova tarina sekä junasta matkalla Pietariin..

Ja tien poskessa makaa välilla raatoja. Liikenteen viattomia eläinuhreja. Ne ovat jääneet kiireisten ajoneuvojen alle ja menettäneet henkensä yhteiskunnan uhrina… Monesti elämää verrataan tiehen, jo raamatussakin. Me kuljemme tietä joka meille on annettu. Viekö tiemme taivaaseen vai siihen toiseen paikkaan on ihan eri kysymys. Sivuan tässä hiukan sitä taivastietä. Joskus tuntuu että jopa sille taivastielle jää raatoja makaamaan. Ne ovat niitä heikkoja uskon veljiä ja sisaria jotka jostain syystä jäävät muun ”liikenteen” jalkoihin. En tarkoita niitä jotka selvästi luopuvat uskostaan vaan niitä jotka tuntevat alamittaisuutta ja pienuutta muita tiellä kulkijoita kohtaan. He ovat niitä, jotka tuntevat tehneensä jotain sellaista etteivät kelpaa tai kehtaa jatkaa matkaa, vaan jäävät häpeän alle. Niitä jotka eivät kehtaa tai uskalla pyytää apua kanssamatkaajilta tai eivät koe olevansa sen arvoisia.

Syyt tähän raatona makaamaan jäämiseen voivat olla moninaiset. Me kanssamatkaajat emme tiedä kaikkia yksityiskohtia, taustoja ja muita oleellisia asioita mutta silti me tuomitsemme, ylenkatsomme ja olemme armottomia. Miten me jotka olemme kokeneet taivaallisen armon olemme niin julmia ja armottomia toisiamme kohtaan? Kateusko? Halveksunta? Mikä ikinä se syy on, se on tekosyy ja huono sellainen! Voisimmeko me olla hiukan armollisempia toisiamme kohtaan? Olisiko se meiltä tai meidän osaksemme tulleesta armosta jotenkin pois? Ei suinkaan! Ennemminkin asia on toisin päin. Jos me kumartuisimme sen tiellä makaavan raadon puoleen, osoittaisimme laupeutta, armollisuutta ja rakkautta, niin tämä raato voisi nousta ja jatkaa matkaa. Haastan siis meitä kaikkia olemaan toisiamme kohtaan hiukan armollisempia..

Katselin Tv7 kanavaa ja sieltä tuli nauhoite suuremman kokoluokan suomalaisesta hengellisestä tapahtumasta. Puhujia oli eri maista ja puitteet olivat varsin hyvät. Oli ylistysbändiä yms ja yleisöäkin riitti. Puhuttiin paljon herätyksestä joka tulee suomeen, Hengestä ja jopa Pyhästä Hengestä. Jokin jäi mieleni sopukoihin askarruttamaan. Kesti hetken ennenkuin asia kirkastui minulle: Olemmeko unohtaneet tärkeimmän?

Mietin millaista oli silloin 70-luvulla kun oli suomessa herätys. Oli Niilo Yli-Vainio, Alpo Renko ja kumppanit. Toki aika oli erilainen ja varmasti kulttuurillisia ja muitakin vaikuttimia on ajan saatossa muuttunut. Mutta silti mieleeni nousi kysymys: Miksi silloin oli herätys ja ihmisiä tuli uskoon? Mikä on ollut se asia joka on vetänyt ihmisiä Jumalan puoleen?

Oma selitykseni tälle kaikelle on päätelmä joka välähti päähäni näitä pohtiessa. Nykyisin saarnat käsittelevät paljon Pyhän Hengen toimintaa. On ihmeitä ja merkkejä joita varsin voimallisesti rukoillaan ja pyydetään. Ihmisiä kaatuilee, kiemurtelee, nauraa yms.. Varsin voimallisen oloista… Mutta kuitenkin minun mielestäni tästä kaikesta on unohtunut yksinkertaisesti se pääpointti joka on Kristuksen sovitustyö Golgatalla.

Oma tulkintani raamatusta lienee seuraavanlainen: ” Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” (Joh. 3:16) Jumala antoi meille ainoan poikansa kuolemaan ristillä MEIDÄN syntien vuoksi jotta me pelastuisimme iankaikkiseen elämään. Ja painotan tässä isänä ainoaa lasta. Kokeileppa ite! Ei onnistuisi minulta…

Miksi meidän tulisi uskoa tähän? Miksi se on niin tärkeää? ” Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla” (Room. 3:23) Me olemme ihmisinä syntisiä. Tämä on tosiasia jolle emme voi mitään. Ja kuten Joh 3:16 kertoo meidän on uskottava kyseinen totuus, mentävä nöyränä ristin eteen ja tunnustettava syntimme jotta saamme armon ja sovituksen synneistämme Kristuksen sovintoveren kautta. Ei ole muuta tietä!

Entä ihmeet ja merkit? Pelastuvatko ihmiset niiden avulla? Mielestäni tässä on menty hiukan hakoteille. Raamattu sanoo: ”Ja nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat: minun nimessäni he ajavat ulos riivaajia, puhuvat uusilla kielillä,” (Mark. 16:17) Merkit kyllä seuraavat uskovia, totta, mutta ne eivät pelasta kenenkään sielua! Mielestäni meidän pitäisi palata hiukan takaisinpäin opetuksessa ja julistuksessa. Julistaa Jeesuksen sovitustyötä ja armoa niille ketkä kokevat itsensä syntisiksi! Pitäkäämme siis synti syntinä ja armo armona. En usko että monikaan ihminen löytää tiensä ristin juureen jos emme puhu asioista niiden oikeilla nimillä.

Niinpä niin.. Aikaa on kulunut viimeisimpien blogieni julkaisusta. Ehkä nyt on aika aloittaa uusi 😉

Erään ystäväni laulussa on aiheena se että ei ole helppoa olla ihminen. Niinpä, ei todellakaan ole. Monelle on vaikeaa kohdata ihmisyys ja ennenkaikkea oma ihmisyys. Ihmisyys kaikessa raadollisuudessaan saattaa olla meille hyvin vaikea asia sisäistää joko toisen kohdalle tai omalle. Menen hiukan syvemmälle tässä aiheessa ja siitä sitten huonon aasinsillan kautta pidemmälle 😉

Raamattu sanoo että meidän kuuluu rakastaa Jumalaa ja lähimmäistämme niinkuin itseämme. Helppoa eikö totta? Itselläni lähimmäisen rakastaminen on jotenkin ollut helpompaa kun oman itseni rakastaminen. Ehkäpä joku toinenkin on kokenut näin? Tarkastellaan hiukan mikä ja kuka ihminen on. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Jumala sanoo itsestään raamatun mukaan että Hän on ”Minä olen”. Siis Jumala loi meidät kuvakseen ”Minä olen” joten siis mekin olemme ”minä olen”. Me olemme omia persooniamme Jumalan kuvina ja keskellä Jumalan rakkautta. Me emme tule tässä ajassa ymmärtämään Jumalan rakkauden suuruutta ja määrää. Se että Hän antoi poikansa kuolla ristillä MEIDÄN syntiemme tähden on suurin rakkauden osoitus mitä koskaan on ollut ja koskaan on tuleva. Tähän rakkauteen meidän kuuluu upota. Kun pääsemme edes hiukan jyvälle Jumalan rakkaudesta voimme alkaa antaa myös itsellemme anteeksi joka onkin todellisuudessa erittäin vaikeaa..

On helpompaa antaa anteeksi jollekulle toiselle kun itselle. Ainakin oman kokemukseni mukaan. Omat mokat ja pahat teot seuraavat monesti meitä mielessä ja pulpahtelevat esiin kun saippuakuplat tiskialtaassa. Ne saattavat viedä yöunet ja stressata mieltämme hyvinkin paljon. Tähän on lääkkeenä vain ja ainoastaan Jumalan rakkauteen ja armoon tarrautuminen. Roikkuminen siinä armon toivossa ja tiedossa että kaikki, kertakaikkiaan kaikki on lunastettu kerran Golgatan ristillä! Mikä suurenmoinen asia! Tämän ymmärtämiseen ei ihmisikä tule koskaan riittämään…

Entä sitten se toiselle anteeksi antaminen? Ja miksi anteeksiantamisesta ja ihmisyydestä samassa blogissa? Pointtini onkin että nämä asiat kuuluvat auttamatta yhteen. Vierailen eri vankiloissa säännöllisesti ja tapaan työni puolesta päivittäin narkomaaneja, alkoholisteja, rikollisia… Ihmisiä jotka ovat kaukana siitä mikä on meille ”normaalia arkea”. Heidän keskuudessaan vallitsee pelko, rakkaudettomuus, viha, anteeksiantamattomuus, kauna, katkeruus… niin moni muukin asia. Mutta he ovat aivan yhtä rakkaita Jumalalle kun me kaikki muutkin. Tai oikeammin on väärin sanoa ”me muut” vaan me kaikki, niin he kuin ”me muut” olemme aivan samassa veneessä; syntisiä Kristuksen ristin edessä ilman iankaikkisuustoivoa ellemme ota Jeesusta herraksemme ja vapahtajaksemme ja hyväksy ristin sovitustyötä kohdallemme. Eli siis; me kaikki olemme syntisiä. Joku voi toki todeta että enhän minä ole koskaan narkannut, juonut, tappanut tai ryöstänyt. Mutta oletko ollut  tai oletko katkera? Tai onko sinulla kaunaa toista kohtaan? Niinpä, samassa veneessä ollaan.. Olemme ihmisiä ja se ei ole helppoa. Omin voimin tai keinoin tästä ihmielosta ei tule valmista, emme pääse taivaaseen, se on varma. Ei kolikolla uhrikopassa, hyvillä töillä tai täydellisellä elämällä ole merkitystä sen suhteen. Ainoa jolla on merkitystä on meidän henkilökohtaisella suhteellamme Jumalaan ja sillä olemmeko ottaneet Jeesuksen herraksemme elämäämme…

Olen tehnyt vuosia töitä näiden ”alamaailman” ihmisten keskuudessa. Siinä porukassa on todella herkkiä ja haavoitettuja ihmisiä. He etsivät tietä ja vapautusta.. He ovat se ryhmä jossa alkaa herätys. Olen ollut tätä mieltä jo kauan ja olen siitä varma! He ovat se teiden ja aitovierien ryhmä joka kerran kutsutaan juhliin kun me ”hyväosaiset” emme koe että tarvitsisimme Jumalaa. Aika karua mutta olen vakuuttunut tästä. Ja nyt tulemme siihen erääseen ihmisenä olemisen kipukohtaan: Otammeko nämä ”laitapuolen kulkijat” vastaan ja rakastamme heitä kuin itseämme??? Kun tällainen ”narkkari-Rape” tulee Herran luo ja löytää sovituksen eli siis tulee uskoon ja haluaa tulla seurakuntaan, mitä teemme?? Löytyykö meiltä rakkaus tätä hiukan meistä muista poikkeavaa kaveria kohtaan? Todennäköisesti hän ei osaa meidän hienoja käytöstapojamme, pukeutuu huonosti, haisee ja voi olla että lankeaa monestikkin.. Rakastammeko ja kannammeko häntä vai jätämmekö hänet ”herran huomaan”? Siinäpä kysymys.. Ei todellakaan ole helppoa olla ihminen…..