Kuukausi: elokuu 2016

Niin sodassa kuin rauhassa

Sota lienee ihmisen elämän kärsimyksistä yksi suurimmista. Olen kuullut joskus lauseen että sodassa ei ole selvinneitä vain henkiin jääneitä. Eli sota jättää ikuiset jäljet ihmiseen joka on sen joutunut kokemaan. Me ihmiset monesti syytämme Jumalaa sodista. Miksi Jumala sallii meidän sotia? Luin eräästä kirjasta vasrsin mielenkiintoisen ajatuksen. Kirjailia Sven Hassel on tanskalainen romaanikirjailia, tietääkseni hän ei ole kristitty mutta ajatus jonka hän kirjoitti yhdessä romaanissaan on mielenkiintoinen. ”Ei ihmisen pidä kysyä miksi Jumala sallii sotia. Jumala on kaikessa viisaudessaan antanut ihmiselle oman tahdon, jopa sotimiseen.”

Niinpä niin, vapaa tahto. Ihminen voi tätä vapaata tahtoaan käyttää miten mielii, niin hyvään kuin pahaankin. Meitä ja meidän vapaata tahtoamme haluaa hallita kaksi eri voimaa, Jumala ja paholainen. Meidän itse kuuluu päättää kumman annamme hallita itseämme. Helposti vapaa tahtomme ajaa meidät varsin hankaliin ja epämieluisiin tilanteisiin. Teemme vääriä valintoja. Nämä väärät valinnat saattavat kohtalokkaastikkin ohjata elämämme kulkua.

Mummoni sanoi aina että ” Mikä ei tapa se vahvistaa”. Aika hyvä viisaus monellakin tapaa. Ja yksi ajatus tähän ja vapaaseen tahtoon liittyen: Kun huomaamme että olemme menneet elämässämme metsään, tehneet syntiä, loukanneet tai jotain muuta niin minusta tärkeintä on nöyrtyä ristin juurelle ja pyytää syntejä ja tekoja anteeksi Jeesuksen sovitustyön kautta. Kun me nöyrrymme totisella sydämellä ja vilpittömästi kadumme, me saamme armon ja anteeksiannon. Tämä on raamatun mukainen totuus.

Mutta voimmeko oppia ja hyödyntää tekemiämme virheitä? Siinä tuleekin tämä mummoni lause esiin. Omasta kokemuksestani voin kertoa että joskus tuntuu siltä että miksi ihmeessä olen mokannut noin ja näin. Tullut tehtyä todella typeriä ja huonoja asioita. Tiedän että olen saanut ne anteeksi ja ne ovat haudattu merten syvyyksiin mutta voiko niitä hyödyntää hyvällä tavalla? Mielestäni voi. Jeesuskin ymmärsi meitä kiusattuja koska oli itsekkin kiusattu ja kärsinyt. Niin myös mekin, jotka olemme kokeneet jotain voimme auttaa toista joka painii samojen asioiden kanssa. Voimme ymmärtää ja samaistua toisen tilanteeseen ja ohjata kanssamatkaajaa kohden armon lähdettä, Golgatan ristiä! Vertaistukea, josta päihdekuntoutuksessa niin kovasti puhutaan 😉 Kuten Jaakko Löytty laulussaan kirjoittaa ” Olkaamme samaa puolta veli veljelle ja kulkekaame yli rajojen. Olkaamme yhtä, luottakaamme Luojaamme. Vain toinen toisiamme siunaten”

Rukouksesta

Viimeiset vuodet on elämässäni olleet melkolailla haasteellisia. Monen moista ei niin hyvää asiaa on sattunut. Joskus on kieltämättä tuntunut että edessä on vain musta usva eikä valoa edes siellä kuuluisan tunnelin päässä. Mutta kaiken läpi on Jeesus kantanut! Elämän akkosia on joutunut viime aikoina laittamaan uuteen järjestykseen. Joskus z on ollut k:n paikalla ja joskus a Ö:n.. Eräs asia jossa olen joutunut tekemään paljon parannusta on rukous. Varsin tarpeellinen asia. Tässä hiukan omia ahaa-elämyksiä rukouksesta.

Mitä rukous oikeastaan on? Se on meidän puhettamme Jumalalle. Hiljennymme rukouksella saattamaan Jumalan eteen pyyntömme, anomisemme, kiitoksemme ja ylistyksemme. Ja Jumala vastaa meidän rukouksiimme parhaaksi katsomallaan tavalla. Eli rukouksessa kommunikoimme Jumalan kanssa.

Miten ja missä? On erittäin hyvä ja tarpeen ottaa aikaa rukoukseen. Hiljentyä olemaan yksin Jumalan kasvojen edessä Rukoilla ja kuunella. Myös Jumalanpalveluksissa ja rukouskokouksissa me rukoilemme yhdessä muiden kanssa.

Mutta mitäs jos ajatellaan rukousta hiukan laajemmin.. Rukoushan on, kuten todettua, keskustelua Jumalan kanssa. Ja Jumala sanassaan lupaa olla meidän kanssamme Pyhän Henkensä kautta, eli ihan koko ajan. Pieni esimerkki: Olin keväällä rakentelemassa moottoripyörää Samin (nimi ei muutettu) kanssa. Rakentelun lomassa keskustelimme kaikenlaisista asioista. Vakavistakin. Välillä istahdimme ja keskustelimme tarkemmin jostain vakavasta asiasta. Sitten taas jatkoimme puuhastelua. Mitä tällä ajan takaa? Jos kerran Jumala on Pyhän Hengen kautta kokoajan läsnä niin miksi emme keskustelisi samalla tavalla kun minä Samin kanssa? Tarkoitan tällä sitä että voisimme ”jutella” Jumalalle pitkin päivää. Kertoa asioita, huolia, murheita, iloja ja suruja. Olen täysin varma että Jumala kuulee jokaisen asiamme ja ”juttutuokiomme”. jos vain puhumme Hänelle.

Ja huono esimerkki tähän lopuksi 😉 Ne lukijat, varsinkin miespuoliset jotka olette naimisissa, tämä varmasti osuiu ja uppoaa: Jos mies on kotosalla vaimon kanssa eikä puhu pariin tuntiin mitään niin varmasti vaimo kysäisee ”mikä, on, miksi sä et koskaan puhu mitään”. Niinpä, olisiko niin myös Jumalan kanssa että Hän kyselee päivän mittaan ”miksi et puhu minulle”. Suosittelen kokeilemaan tätä rukousta pitkin päivää. Se toimii, kokeiltu on!

PS: Jos tämä olisi jenkkijulkaisu niin tähän tulisi kielto” Ei saa kokeilla kotona, kaikki temppuun osallistuvat ovat alansa ammattilaisia”… Ja tarkoitan tällä vaimolle puhumattomuutta 😉

Paistiteoria

Okei, otsikko on ehkä hiukan erikoinen, myönnän. Maailma on täynnä erilaisia teorioita, musiikinteoriasta alkaen 😉 Teoriassahan kaikki on mahdollista tai mahdotonta tai jotain… Ja teoriassa savolaiset eivät ole kieroja, siis vain teoriassa 😉

Mikä siis on paistiteoria? Luin sen eräästä kirjasta ja se on syöpynyt mieleeni varsin syvälle. Kyseinen teoria on lyhykäisyydessään seuraava: Jos sinulla on koira ja koiralla on luu ja yrität ottaa luun koiralta pois niin mitä koira tekee? Murisee ja puolustaa aarrettaan. Mutta jos annat koiralle mehevän paistin niin koira unohtaa luun ja nappaa paistin. Ja mitenkäs tämä nyt liittyy yhtään mihinkään varsinkin uskonelämään? Teorian selitys on varsin hyvä: Kun ihminen tulee herätykseen on hän kuin koira jolla on luu. Hän pitää tiukasti kiinni siitä mitä hänellä on jottei siitä tarvitsisi luopua. Tämä on ihmisen lihallinen luonto. Pitää kiinni tutusta ja turvallisesta vaikka tietäisi sen olevan huono asia tai jopa väärin. Mutta kun tarjoamme oikein evankeliumin paistin, jättää tämä ihminen entisen luun ja nappaa paistin. Miksikö? Koska se Jeesus ja työ minkä Hän teki on maailman paras ”paisti”.

Ja siten huonohko aasinsilta, niin huono että silta sortui ja aasi hukkui…. Sama koskee ihmistä tämän pyrkiessä kohden pyhityselämää. Me pidämme edelleen kiinni jostain tavoistamme tai tottumuksistamme. Ja olen varma siitä että muriseva koira herää meissä jos joku toinen tulee meille niistä asioista tai tavoista sanomaan. Se on kuin luun vieminen koiralta. Mielestäni tässä toimii se rakkauden ja välittämisen ”paisti” jossa omalla olemisellamme ja tekemisellämme ohjaamme toinen toisiamme kohden Kristuksen tuntemista ja elämää Hänen kanssaan ja tahdossaan. Ei väkisin, väkivalloin tai oikeassa olemisella vaan rakkaudella ja esimerkillä ja rinnalla kulkemisella me saavutamme toisen ihmisen sydämen ja avaamme silmät näkemään totuuden. Rohkaisen siis meitä jokaista olemaan rinnallakulkija, esimerkki omana vajavaisena itsenämme. Me emme ole, emmekä tule täydellisiksi tässä ajassa mutta voimme silti ja juuri siksi olla Kristuksen kirjeitä toinen toisillemme.

Tärkmmän äärellä ja vähän lisää

Pohdin kirjoituksessani Tärkeimmän äärellä herätystä ja sen puuttumista. Olen myös muissa teksteissä sivunnut aihetta ja tässä hiukan lisää.

Eräs mielenkiintoinen, sanoisinko historiallinen, seikka kiinnitti huomioni. Myös eräässä kuuntelemassani saarnassa asiaan puututtiin. Ja tämä asia on rukous. Rukous voi paljon kuten tiedämme. Ja mikäli olen käsittänyt oikein, jokaista herätystä on pohjustanut voimakas rukousliike. Siis tarkoitan sitä että ihmiset ovat yksinkertaisesti rukoilleet. Isoisäni sanoi että suomi ei olisi selvinnyt sodasta jos ihmiset eivät olisi rukoilleet Jumalaa niin paljon. Varmasti tässä on totuuden siemen.

Entä miten on, haluammeko me rukoilla? Haluammeko me mennä seurakuntamme rukouskokouksiin ja rukoilla? Uskon vahvasti siihen että jos me jokainen uskova alkaisimme kiinnittää enemmän huomiota rukoukseen ja antaa aikaamme siihen että olemme rukouksessa Herran kasvojen edessä, niin tähän maahan syttyisi aivan uudenlainen Jumalan etsimisen aalto. Jos menisimme yhdessä rukoushuoneisiin ja kirkkoihin, rukoilisimme polvillamme Herran ilmestymistä ja tahdon toteutumista, niin mitä tapahtuisikaan! Odotan sitä innolla!!

Ehkäpä aloitamme rukousaallon ja sitä kautta saamme nähdä Jumalan suuruutta ja tekoja.

Kun tänään lähden

”Kun tänään lähden, otan mukaan mitä tarvitsen. Taivaalta tähden valitsen ja sitä seurailen..” Olen aina pitänyt Suurlähettiläiden musasta jota tämäkin lainaus on. Tuo tekstin pätkä saa toki aivan uuden merkityksen kun se laitetaan hengelliseen viitekehykseen. Kirjoittelen tässä blogissa hiukan erilaisen ajatuksen liittyen kyseiseen tekstiin…

Kun tänään lähden: Minne ja miksi? Ajatus lähtemisestä saa aikaan aina kutkuttavan tunnelman. Kun hyppään prätkän selkään ja lähden tien päälle on tunne ihan omanlaisensa. Asfaltti ja tuuli ovat silloin ystäviä puhumattakaan vapaudentunteesta ja ”pienestä” moottorin metelistä 😉 Mutta entä lähteminen kun Jumala käskee? Onko tunne silloin voitokas ja miellyttävä vai ahdistava ja epäuskoinen? Kokemuksesta voinen sanoa että monesti ainakin epäuskoinen. Olen huomannut että jos kuuntelemme tarkoin korvin ja alamme toteuttaa Jumalan lähtökäskyä alkaa ”omissa paukkua”. Pieniä esimerkkejä: Ihan tavallinen sunnuntai ja Jumalanpalvelukseen lähteminen… Ihan varmasti tulee kotona joku riita, lunta sataa vaikka olisi kesäkuu, ei sopivia vaatteita, päätä särkee, ei huvita.. Kuulostaako tutulta? Kyllä se vanha vihtahousu osaa temppunsa. Mutta entä sitten jos Jumala kutsuu evankeliumin työhön tai tekemään jotain muuta vastaavaa? Voit olla varma että silloin alkaa tulla lunta tupaan. Uskon vahvasti siihen että kun emme ”häiritse” vihollista niin saamme olla kohtuu rauhassa mutta jos alamme toteuttaa Herran tahtoa ja esimerkiksi evankelioida niin silloin saamme varautua vastustukseen. Ei paholainen halua että julistamme evankeliumia. Varmasti tulee vastustusta.

Otan mukaan mitä tarvitsen: Miten siis voimme vastustaa paholaisen juonia? Tärkeää on tiedostaa kyseinen vastustus ja laittaa se omaan viitekehykseensä. Ei se aina olekkaan vaimon vika tai koiran tai lasten, jos ennen Jumalanpalvelusta on kauhea riita. Tai sataa sitä lunta. Ehkä voisimme ottaa silloin mukaan sen mitä tarvitsemme: ”Pukekaa yllenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne kestää perkeleen kavalat juonet.
Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa. Sentähden ottakaa päällenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne pahana päivänä tehdä vastarintaa ja kaikki suoritettuanne pysyä pystyssä.
Seisokaa siis kupeet totuuteen vyötettyinä, ja olkoon pukunanne vanhurskauden haarniska,
ja kenkinä jaloissanne alttius rauhan evankeliumille.
Kaikessa ottakaa uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa kaikki pahan palavat nuolet,
ja ottakaa vastaan pelastuksen kypäri ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana.
Ja tehkää tämä kaikella rukouksella ja anomisella, rukoillen joka aika Hengessä ja sitä varten valvoen kaikessa kestäväisyydessä ja anomisessa kaikkien pyhien puolesta” (Ef 6:11-18) Tässä on kaikki mitä tarvitsemme siihen taisteluun. Kun pidämme katseemme kiinnitettynä Kristukseen teidämme jo voittaneemme vihollisen ansat. Ei muuta kun pukeutumaan sota-asuun!

Taivaalta tähden valitsen ja sitä seurailen: Tässä juuri se mitä ennenkaikkea tulisi tehdä: Kohdistaa katseemme Kristukseen ja hänen sovitustyöhönsä. Oppia pala palalta sisäistämään armo ja sen merkitys. Voi meitä kun emme aina tätä ymmärrä! Eikö Kristuksen kertakaikkinen sovitustyö riitä potkimaan meitä persauksille niin että alkaa jalka liikkua? ” Ja hän sanoi heille: ”Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille.
Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” (Mark. 16:15-16) Haloo? Tämä käsky on ja pysyy. En tarkoita että jokaisen kuuluisi rynnätä kadulle traktaatteja jakamaa vaan noudattaa ihan omaa Jumalalta saamaansa kutsua. Sillä ihan varmasti Jumala on kutsunut jokaista meitä valtakuntansa työhön. Ei muuta kun etiäppäin sano mummo lumessa…

Raatona tiellä

Kun nyt on alkanut jonkilainen kesä, niin meikäläinen liikkuu moottoripyörällä. Tiellä vastaan tulee jos jonkinlaista ajoneuvoa. On mielenkiintoista seurata minkälaisilla kulkineilla ihmiset liikkuvat. Myös julkiset kulkuneuvot joko nopeuttavat tai vastaavasti hidastavat matkantekoa… Ja niistähän on kirjoitettu monte biisiä.. Mieleen tulee ainakin eräästä vanhasta autonromusta kertova tarina sekä junasta matkalla Pietariin..

Ja tien poskessa makaa välilla raatoja. Liikenteen viattomia eläinuhreja. Ne ovat jääneet kiireisten ajoneuvojen alle ja menettäneet henkensä yhteiskunnan uhrina… Monesti elämää verrataan tiehen, jo raamatussakin. Me kuljemme tietä joka meille on annettu. Viekö tiemme taivaaseen vai siihen toiseen paikkaan on ihan eri kysymys. Sivuan tässä hiukan sitä taivastietä. Joskus tuntuu että jopa sille taivastielle jää raatoja makaamaan. Ne ovat niitä heikkoja uskon veljiä ja sisaria jotka jostain syystä jäävät muun ”liikenteen” jalkoihin. En tarkoita niitä jotka selvästi luopuvat uskostaan vaan niitä jotka tuntevat alamittaisuutta ja pienuutta muita tiellä kulkijoita kohtaan. He ovat niitä, jotka tuntevat tehneensä jotain sellaista etteivät kelpaa tai kehtaa jatkaa matkaa, vaan jäävät häpeän alle. Niitä jotka eivät kehtaa tai uskalla pyytää apua kanssamatkaajilta tai eivät koe olevansa sen arvoisia.

Syyt tähän raatona makaamaan jäämiseen voivat olla moninaiset. Me kanssamatkaajat emme tiedä kaikkia yksityiskohtia, taustoja ja muita oleellisia asioita mutta silti me tuomitsemme, ylenkatsomme ja olemme armottomia. Miten me jotka olemme kokeneet taivaallisen armon olemme niin julmia ja armottomia toisiamme kohtaan? Kateusko? Halveksunta? Mikä ikinä se syy on, se on tekosyy ja huono sellainen! Voisimmeko me olla hiukan armollisempia toisiamme kohtaan? Olisiko se meiltä tai meidän osaksemme tulleesta armosta jotenkin pois? Ei suinkaan! Ennemminkin asia on toisin päin. Jos me kumartuisimme sen tiellä makaavan raadon puoleen, osoittaisimme laupeutta, armollisuutta ja rakkautta, niin tämä raato voisi nousta ja jatkaa matkaa. Haastan siis meitä kaikkia olemaan toisiamme kohtaan hiukan armollisempia..

Tärkeimmän äärellä

Katselin Tv7 kanavaa ja sieltä tuli nauhoite suuremman kokoluokan suomalaisesta hengellisestä tapahtumasta. Puhujia oli eri maista ja puitteet olivat varsin hyvät. Oli ylistysbändiä yms ja yleisöäkin riitti. Puhuttiin paljon herätyksestä joka tulee suomeen, Hengestä ja jopa Pyhästä Hengestä. Jokin jäi mieleni sopukoihin askarruttamaan. Kesti hetken ennenkuin asia kirkastui minulle: Olemmeko unohtaneet tärkeimmän?

Mietin millaista oli silloin 70-luvulla kun oli suomessa herätys. Oli Niilo Yli-Vainio, Alpo Renko ja kumppanit. Toki aika oli erilainen ja varmasti kulttuurillisia ja muitakin vaikuttimia on ajan saatossa muuttunut. Mutta silti mieleeni nousi kysymys: Miksi silloin oli herätys ja ihmisiä tuli uskoon? Mikä on ollut se asia joka on vetänyt ihmisiä Jumalan puoleen?

Oma selitykseni tälle kaikelle on päätelmä joka välähti päähäni näitä pohtiessa. Nykyisin saarnat käsittelevät paljon Pyhän Hengen toimintaa. On ihmeitä ja merkkejä joita varsin voimallisesti rukoillaan ja pyydetään. Ihmisiä kaatuilee, kiemurtelee, nauraa yms.. Varsin voimallisen oloista… Mutta kuitenkin minun mielestäni tästä kaikesta on unohtunut yksinkertaisesti se pääpointti joka on Kristuksen sovitustyö Golgatalla.

Oma tulkintani raamatusta lienee seuraavanlainen: ” Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” (Joh. 3:16) Jumala antoi meille ainoan poikansa kuolemaan ristillä MEIDÄN syntien vuoksi jotta me pelastuisimme iankaikkiseen elämään. Ja painotan tässä isänä ainoaa lasta. Kokeileppa ite! Ei onnistuisi minulta…

Miksi meidän tulisi uskoa tähän? Miksi se on niin tärkeää? ” Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla” (Room. 3:23) Me olemme ihmisinä syntisiä. Tämä on tosiasia jolle emme voi mitään. Ja kuten Joh 3:16 kertoo meidän on uskottava kyseinen totuus, mentävä nöyränä ristin eteen ja tunnustettava syntimme jotta saamme armon ja sovituksen synneistämme Kristuksen sovintoveren kautta. Ei ole muuta tietä!

Entä ihmeet ja merkit? Pelastuvatko ihmiset niiden avulla? Mielestäni tässä on menty hiukan hakoteille. Raamattu sanoo: ”Ja nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat: minun nimessäni he ajavat ulos riivaajia, puhuvat uusilla kielillä,” (Mark. 16:17) Merkit kyllä seuraavat uskovia, totta, mutta ne eivät pelasta kenenkään sielua! Mielestäni meidän pitäisi palata hiukan takaisinpäin opetuksessa ja julistuksessa. Julistaa Jeesuksen sovitustyötä ja armoa niille ketkä kokevat itsensä syntisiksi! Pitäkäämme siis synti syntinä ja armo armona. En usko että monikaan ihminen löytää tiensä ristin juureen jos emme puhu asioista niiden oikeilla nimillä.